Moikka,
Mun nimi on Markus Vallila. Mä olen 22-vuotias ja namikalainen jo toistakymmentä vuotta. Olen Vantaalta kotoisin, mutta kahden vuoden ajan olen asunut Vierumäellä Heinolassa. Opiskelen Haaga-Helian ammattikorkeakoulun Vierumäen toimipisteessä liikunnan- ja vapaa-ajan koulutusohjelmassa liikunnanohjaajaksi. Kirjoitan tänne nyt siitä missä olen tällä hetkellä ja miten olen tänne päätynyt.
Alkuun kuitenkin muutama sananen omasta taustastani. Ensikosketukset koripalloon treenien muodossa otin 6-vuotiaana. Harrastus alkoi toisessa helsinkiläisseurassa, Wartti Basketissa, mutta nuoremman C-juniorikauden jälkeen tein seuranvaihtopäätöksen, ja siitä lähtien olen ollut namikalainen. Kuusi vuotta juniorina Namikassa sai huikean päätöksen keväällä 2012, kun juhlimme A-poikien Suomen Mestaruutta. ”Kultainen ikäluokka” (1993-95) on siitä lähtien silloisella kokoonpanollaan ollut voittamaton.
Juniorivuosien jälkeen tieni koripallon parissa suuntasi 1-divariin. Sain ensiksi mahdollisuuden pelata silloin perustetussa HBA 
Märskyn joukkueessa, josta siirryin Torpan Poikiin loppukaudeksi. ToPosta suora jatkumo seuraavaksi kaudeksi oli uusi seura Helsinki Seagulls. Pelasin yhteensä kaksi kautta 1-divaria, jonka ohessa enemmän ja vähemmän myös Namikassa. Viime kauden onnistuin vielä omalta osaltani järjestelemään itseni Namikan 2-divarin peleihin Vierumäeltä käsin, mutta täksi kaudeksi sarjanousun myötä osallistumisprosenttini peleihin ja treeneihin olisi hiponut miinuslukemia. Nämä kun summaa yhteen, on minulla Namika-vuosia pelien muodossa takana 9 vuotta. Kun tämän kauden olen kuitenkin ollut seurassa kirjoilla, tulee nyt täyteen 10. vuosi namikalaisena.
Vaikken tällä kaudella seurassa pelannutkaan, ei silti koripallo ole poistunut kuvioistani. Vierumäellä fasiliteetit omaan treenaamiseen ja harjoitteluun ovat toimineet osaltani moitteettomasti, joten tuntuma ja ote palloon on vielä hallussa. Meillä on koululla myös oma joukkue, Vierumäki Traktorz, jonka kanssa pelataan Kaakkoisen alueen sarjaa. Näin ollen pelituntumaakin on ”traktoripallon” muodossa. Koripallo on mukana myös valmennuksen muodossa kun toimin Heinolan NMKY:n C-poikien vastuuvalmentajana.
Nyt en kuitenkaan ole ollut Suomessa seitsemään viikkoon. Suoritan liikunnanohjaajan opintoihin kuuluvaa työharjoittelua, tällä kertaa ulkomailla. Sain tammikuussa koulultani mahdollisuuden suorittaa työharjoittelua Malesiassa. Tartuin tilaisuuteen ja nyt harjoittelu onkin jo loppusuoralla. Olen nyt seitsemän viikon ajan toiminut Malesian pääkaupungissa Kuala Lumpurissa koripallovalmentajana Bukit Jalil Sport Schoolin koripallonuorukaisille. Tuttavallisemmin BJSS tunnettu urheilukoulu mahdollistaa koulunkäynnin ja harjoittelun. Meillä koripallossa on 18, ikähaarukaltaan 13-20-vuotiasta nuorta, joista yksi on tyttö. Harjoituksia on 7-8 kertaa viikossa, lauantain ja sunnuntain ollessa heille vapaita. Kun oppilaat tulevat kouluun ympäri maata, on viikonloppuisin heillä mahdollisuus vierailla kotonaan perheidensä luona.
Aika on vierähtänyt täällä erittäin nopeasti. Tuntuu, että ensikohtaamisesta oppilaisiin on vain tovi. Kun saavuin katselemaan ensimmäisellä viikolla treenejä, yllätyin hyvin positiivisesti nuorten taitotasosta ja suorituksista, joita he esittivät kentällä. Ennakkoajatus tuollaisen ikäjakauman harjoittelusta samanaikaisesti tuntui jopa jännältä, mutta nyt loppua kohden on huomannut kuinka vanhemmat oppilaat opastavat, nuorempien ottaessa oppia. Olen ollut kokonaan vastuussa 2-3 treenistä viikossa sekä muutoin ollut apuna ja seuraamassa harjoituksia, muutamia kertoja jopa treenannut heidän kanssaan. Varsinkin nuorempien kanssa olen työskennellyt paljon, muun muassa harjoittanut fysiikkatreenejä kehonpainoharjoitteluna. Vaikka suurin osa oppilaista on kooltaan pieniä ja laihoja, mahtuu heihin taitoa, tahtoa ja kovuutta isompienkin edestä.
Kulttuurin tuoma eroavaisuus on Suomeen verrattuna huimaa. Toisten ja etenkin valmentajan kunnioittaminen on jotain, mitä Suomessa en ole ikinä nähnyt. Ennen treenejä nuoret ovat ottaneet alkulämmön itsenäisesti ja omatoimisesti vanhimpien oppilaiden johdolla, normaalisti siihen kuuluu pallonkäsittelyä ja heittodrillejä. Kun valmentaja saapuu treeneihin, kiinnittää jokainen huomionsa valmentajaan, rientää paikalle ja tervehtii. Treeneissä valmentaja pitää kovaakin kuria ja vaatii suoritusten onnistumista, vaikka se vaatisi useitakin toistoja. Useat toistot johtavat myös rangaistukseen, mikä yleensä tarkoittaa juoksua. Ilmapiiri on vaativa, mutta omalla tavallaan rento. Harjoitteita tehdään ryhmissä, jolloin jonkun epäonnistuessa kaikki toistavat sen uudestaan. Ryhmät ovat myös sekaryhmiä, jolloin nuorempien tehdessä virheitä vanhemmat antavat kyllä kuulua ja osansa nuoremmille. Treenien päätteeksi nuoret tekevät oma-aloitteisesti loppuverryttelyn ja lopuksi vielä kiittävät yhteen ääneen valmentajaa treeneistä.
Haasteena itselleni on ollut nuorten ja muiden valmentajien heikko englannin kielen taito. Nuorista neljän kanssa pystyy puhumaan englantia ja muutaman kanssa käymään jonkinlaista keskustelua. Loput ymmärtävät ainakin jonkin verran, mutta eivät ilmeisesti kieltä pysty puheessa itse käyttämään. Onneksi vielä on sattunut olemaan englannin kielen taitoisia paikalla, jolloin he ovat tulkanneet ohjeeni ja ajatukseni kaikille. Malaji ei ihan vielä kielenä luonnistu itseltäni. Toki, onhan tässä vielä viikko aikaa oppia, jonka jälkeen on paluuni takaisin Suomeen. Valmentajien englannin kielen taso on vaihtelevaa, moni puhuu kieltä heikosti, toiset osaavat sanaston, mutta puheesta ei saa selvää ja muutaman kanssa saa rakentavankin keskustelun aikaiseksi. Olen koittanut muun muassa välttää koripallovalmentajan kanssa puhelinkeskusteluja, joita hän kovin suosii, kun puheesta selvää saaminen on vaikeaa ja suosinut mieluummin tekstiviestejä.
Maassa lupaukset ja todellisuus eivät kohtaa lainkaan. Esimerkiksi kysyin valmentajalta, jos minulla olisi mahdollisuus päästä pelailemaan jonkin porukan kanssa. Hän kertoi selvittävänsä asiaa ja seuraavana päivänä ilmoittikin järkänneensä minut Malesian maajoukkueen treeneihin. Odotin tietysti innolla päästä kokemaan jotakin sellaista. Päivällä ennen kyseisiä harjoituksia selvisi kuitenkin, että maajoukkuepuheista ainoastaan treenipaikka piti paikkaansa. Pallottelin siellä pari tuntia paikallisten media-alan ammattilaisten kanssa. Mukavaa se joka tapauksessa oli, mutta ei ihan sitä tasoa mitä odotin aiemmin innolla kohtaavani.
Kokemuksena työharjoitteluni ja reissuni täällä Malesiassa on ollut antoisaa ja erittäin kokemuksellista. Paljon kaikkea uutta olen nähnyt, maistanut ja kokenut. Täytyy olla kiitollinen, että olen päässyt tänne ja sitä suuresti olenkin. Ei ihan jokaisella ole tähän edes mahdollisuutta!
Ottakaa ihmeessä yhteyttä, jos haluatte tietää lisää tai kuulla jotakin muuta matkastani, harjoittelustani tai vaikka minusta.
Mukavaa kevättä,
Markus
HOS!
